Mä tiedän miltä susta tuntuu

Muistin yhtäkkiä tämän blogini olemassaolon. Jokunen vuosi on kulunut ja aloin selata tekstejä hieman pelonsekaisin tuntein, miettien ovatko ajatukseni olleet liian jyrkkiä tai ylipäätään olenko muuttanut mieltäni vuosien varrella. Helpotuin kun totesin, että voin edelleen allekirjoittaa asiat, joista olen kirjoittanut. Muutaman asian olisi toki voinut todeta pehmeämminkin mutta hei, näin sitä ihminen kasvaa! Näiden vuosien aikana omassa elämässäni ja työelämässäni on tapahtunut paljon asioita. Merkittävin asia henkilökohtaisessa elämässäni on varmasti ollut äidiksi tuleminen. Se kuulkaa loiventaa kulmia. Uskoakseni ymmärrykseni perheellisten haasteista suhteessa työelämään on ennenkin ollut ihan siedettävällä tasolla mutta asia on kirkastunut uudella tavalla. Huomaan toisten suhtautuvan moniin asioihin samoin kuin itse ennen suhtauduihin. En ole halunnut vähätellä toisten tilanteita. Minä vain vilpittömästi uskoin tietäväni ratkaisun. Esimerkiksi sairaan lapsen hoitaminen. Muinoin olin sitä mieltä, että jos työnantaja tarjoaa hoitopalvelun, jotta työntekijä pääsee töihin, niin eikös se ole selvä asia että töihin mennään? No ei se ole. Pientä, sairasta lasta ei noin vain jätetä vieraalle päiväksi ja lähdetä itse töihin, vaikka se hoitopalvelu olisi kuinka ilmainen. Firman infotilaisuus jää auttamatta kakkoseksi päiväkodin joulujuhlille (ja näin sen pitää ollakin) ja todella sinne päiväkotiin on ylipäätään ehdittävä tiettyyn kellonaikaan, oli tilanne töissä ihan mikä tahansa. Ja joskus voi olla pakko vastata palaverissa puhelimeen vaikka siitä kuinka kuka loukkaantuisi.

Tästä voidaan vetää yhtäläisyysmerkki lähes kaikkeen. Toisen tilannetta on hankala ymmärtää oikeasti, jos siinä ei ole itse ollut. Asiat saavat uuden syvyyden vasta, jos ”mä tiedän miltä susta tuntuu” perustuu omaan läpikäytyyn kokemukseen. Blogini taukovuosien aikana olen joutunut mukaan useisiin ikäviin tilanteisiin työssä ja kärkeen ikävyydessä nousevat ihmisten irtisanomisiin liittyvät tilanteet. Reaktiot vaihtelevat valtavasti ja etukäteen ei voi koskaan tietää, miten kukin suhtautuu. Järkytyksen aiheuttaminen toiselle ei ole miltään kantilta mukavaa ja siihen on vaikea suhtautua täysin neutraalisti vaikka kuinka haluaisi. Työpaikan menetys ilman omaa päätäntävaltaa on aina henkilökohtainen tragedia, vaikka kyseessä olisikin henkilö, joka ei olisi viihtynyt työssään. Vaikkeivät potkut aiheuttaisi välitöntä tukalaa taloudellista tilannetta, aiheuttavat ne lähes aina tukalan henkisen tilanteen. Miten pian siitä selvitään, riippuu täysin yksilöstä. Yleisin kysymys on tietysti ”miksi minä”? Ja tässä kohtaa sitten yrityksen edustaja vastaa ympäripyöreitä siitä, kuinka taloudellinen tilanne on tämä ja tämä, ja valinnat oli vaan pakko tehdä. Mutta, ”mä tiedän miltä susta tuntuu” ei ole oikea vastaus, jos tilanne ei elämässä ole osunut omalle kohdalle. Lausahduksen tarkoitus on varmasti hyvä ja se on yritys lievittää tilanteen ikävyyttä. Tosiasiallisesti tilanne on aina ikävämpi potkut saavalle vaikka se irtisanojalle tuntuisi miten kurjalta ja väittämällä perusteettomasti tietävänsä miltä toisesta tuntuu, sortuu tahtomattaankin vähättelyyn.

Suomeen on viime vuosina kasvanut ja edelleen kasvaa sukupolvi, jolle potkujen saaminen ei enää ole lainkaan niin iso juttu. Tästä voi osittain jopa kiittää mediaa, jatkuvat uutiset vähennyksistä tuovat vääjäämättä pidemmällä aikavälillä muutoksen ajattelutapaan. Onhan irtisanomisten arkipäiväistymisessä tietysti jotain vinksallaan mutta jos siitä jotain hyvää saa irti, niin sen täytyy olla yleisen mielipiteen muuttuminen. Potkut eivät enää ole yksilön huonoutta eikä työtön ole automaattisesti huono työntekijä. ”Meillä oli YT:t” alkaa olla riittävä selitys työsuhteen päättymiselle.

Esimerkkinä potkujen saaminen on sieltä konkreettisemmasta päästä tähän aiheeseen. Blogin taukovuosien aikana maailman meno on muuttunut osin ikävään suuntaan. Ihmisen ja erityisesti äidin näkökulmasta katsottuna yhteiskunnassamme on paljon asioita, jotka ahdistavat ihan uudella tavalla viiden vuoden takaiseen verrattuna. Ennen kuin vedetään vääriä johtopäätöksiä mistään, pysähdytäänkö miettimään miltä siitä toisesta oikeasti tuntuu? Jos et tiedä, älä ainakaan vähättele. Jos et tiedä, älä väitä että tiedät. Yritä sen sijaan edes ymmärtää. Ja jos et ymmärrä, kysy. Kyllä sulle kerrotaan. Samaa mieltä ei ole pakko olla eikä rikollista toimintaa tule hyväksyä mutta ollaan edes ihmisiksi. Niin töissä kuin muutenkin.

PS. mutta sellainen henkilö, joka otti ja lähti hyvästä työpaikastaan itse eikä sillä ollut uutta paikkaa, on kyllä pikkasen epäilyttävä. Henkilökohtaisella kokemuksella: toistaiseksi ei ole kaduttanut. Selittämään olen kyllä joutunut. Sukupolvien välinen ero asiaan suhtautumisessa on huomattavaa. Erityistä kannustusta olen saanut ihmisiltä, jotka ovat itse tehneet samansuuntaisia ratkaisua. He tietävät, miltä musta tuntuu.

Olipa kerran

Olipa kerran työntekijä. Työntekijä oli tehnyt omaa samaa työtänsä vuosikaudet, samalla tavalla ja samoissa ympyröissä. Omassa pikku valtakunnassa oli kaikki vallan mainiosti, omat toimintatavat ja säännöt ne vasta verrattomia olivatkin. Esimiestyötä ei hänen suuntaansa oltu suotu nimeksikään, mitä nyt sen verran että joskus piti tehdä taulukko, jonka lukemat vaikuttivat hieman palkkapussiin. Työntekijän näkemyksen mukaan mitään ei missään tapauksessa ollut syytä muuttaa.

Kunnes. Iso paha susi, nimeltä muutos kurkisti kulman takaa. Työntekijä ei nähnyt mitään syytä, miksi muutoksen pitäisi millään tapaa koskea häntä. Koskipa kuitenkin. Ensin iso paha susi meni ja kehtasi koskea organisaatiorakenteeseen. Työntekijän kohdalla se tarkoitti sitä, että hänen esimiehensä vaihtui. Työntekijä ei tästä kuitenkaan pitänyt ja ilmoitti, ettei hän tästä pidä eikä suostu. Tässä mitään esimiestyötä ole ennenkään tarvittu. Mutta iso paha susi pakotti. Sitten se päätti kajota työntekijän työhön niin, että työntekijän pitäisi opetella uusia asioita ja laajentaa osaamistaan. Tarjosi vielä koulutustakin. Ja pah. Työntekijä halusi kyllä kouluttautua mutta itse pitää saada valita mitä opiskelee ja missä, eihän työnantajalla ole mitään käsitystä siitä, mikä häntä kiinnostaa.

Kaiken huipuksi iso paha susi velvoitti työntekijän noudattamaan samoja ohjeita ja sääntöjä kuin muutkin. Tästäkös työntekijä vasta kimpaantuikin. Ennenkuulumatonta röyhkeyttä! Työntekijä päätti alkaa vastaiskuun. Mutta iso paha susi oli taitava ja näyttäytyi monissa muodoissa kuten työajan seurantana, sen täytyi olla paholaisen keksintö! Kenelle se nyt muka kuuluisi, mihin aikaan työntekijä tulee töihin tai sieltä lähtee, ei sitä tähänkään saakka ole täysiä päiviä tarvinnut tehdä. Työntekijä päätti sabotoida systeemiä miten vain voi.

Isolla pahalla sudella oli kuitenkin kätyrinsä. Pahimpia kaikista olivat pääkonttorin ankeuttajat. Siellä vasta kytätään ja vielä kehdataan ottaa yhteyttä. On niillä otsaa, ilmoittaa nyt esimiehelle puuhistani, siis sille jota en halua esimiehekseni ja se sitten hyväkäs, kehtaa vielä ottaa asian puheeksi. Tässä mitään keskustelua ole ennenkään tarvittu. Ja ankeuttajat kehtasivat lisäksi kysyä miksi olin poissa töistä, muka siksi että poissaolo pitäisi jotenkin kirjata tai tilastoida. Vastasin niille, että tehkää kirjaustenne kanssa mitä lystäätte. Minua eivät koske myöskään yleiset käytöstavat, en kai minä täällä sitä paitsi ole se joka huonosti käyttäytyy. Puhuvat lakipykälistä, lienevät nekin keksineet minun kiusakseni. Kyllä ennen oli paremmin.

Kaikki mahdolliset yhtäläisyydet todellisiin, eläviin tai kuolleisiin ihmisiin tai ilmiöihin ovat puhtaasti sattumanvaraisia, ja perustuvat lukijan omaan mielikuvitukseen.

Palvelukseen haetaan huonoa ja laiskaa

Lienette kuulleet vuorotteluvapaasta. Yhtenä edellytyksenä sille, että henkilö voi jäädä työstään vuorotteluvapaalle on, että työnantaja palkkaa samaksi ajaksi yrityksen palvelukseen työttömän työnhakijan. Palkattavan henkilön ei tarvitse tulla samaan tehtävään, josta vuorottelija jää vapaalle, vaan riittää että yritys palkkaa yhden työttömän työnhakijan mihin tahansa tehtävään.

Tarinoita elävästä elämästä: henkilö oli jäämässä vuorotteluvapaalle. Yritys totesi, että tehtävän vastuualueet pystytään hoitamaan vapaan ajan muilla järjestelyillä, joten palkattavan sijaisen työpanos osoitettiin toiselle osastolle. Esimies, joka oli ilmoittanut tarpeestaan saada osastolleen lisää työntekijöitä kuuli, että vuorottelusijaisen tehtävä täytetään hänen osastollaan. Ensireaktio? ”No tietysti tää nyt sitten osui mulle, oishan se pitänyt arvata”. Lähtöolettamus oli siis se, että koska tehtävään pitää palkata työtön työnhakija, ei ole mitään mahdollisuuksia saada hyvää työntekijää vaan enemminkin muille kelpaamaton risti kannettavaksi. En ole ennen kuullutkaan, että rekrytoitaessa työtöntä työnhakijaa kriteerit olisivat päinvastaiset kuin työssä olevan hakijan kohdalta. Vai mitä pitäisitte työpaikkailmoituksesta, jossa haettaisiin työtöntä, joka on mahdollisimman epäsopiva kyseiseen tehtävään, mielellään tippunut kehityksen kelkasta ja toivottavasti vielä pisteenä iin päälle vaikka varastaa työnantajan vessapaperit (koska on varmasti niin köyhä).

Sana työtön ei ole tai sen ei ainakaan pitäisi olla synonyymi laiskalle, huonolle, syrjäytyneelle tai päihdeongelmaiselle. Havaintojeni mukaan ihmiset, jotka eivät koskaan elämässään ole joutuneet asian kanssa tekemisiin omakohtaisesti tai lähipiirinsä kautta, sortuvat liian usein kuvittelemaan tietävänsä tämän(kin) asian paremmin. ”Jotain vikaa täytyy olla itsessä, jos ei työtä löydä” tai ”kyllä tekevälle löytyy”. Ei muuten ole eikä muuten välttämättä ihan heti löydy, tervetuloa vaan Suomeen vuonna 2011. Jo pelkästään uutisia seuraamalla pitäisi olla jonkinlainen käsitys siitä, millä tahdilla väkeä yrityksistä vähennetään. Soitin hiljattain erään rekrytoitavan henkilön suosittelijoita läpi. Yksi suosittelijoista suositteli hakijaa vilpittömästi ja halusi valottaa tilannetta selkeällä esimerkillä. Esimiehenä toiminut hakija oli joutunut hänelle potkut antaneella työnantajalla tilanteeseen, jossa 16 esimiehestä piti vähentää 12. Piste. Onko päätelmä siis se, että joukossa oli alun alkujaankin vain 4 hyvää?

Työtön-sanalla on kuitenkin edelleen käsittämättömän negatiivinen kaiku. Ystäväni kertoi, että hänen hakiessaan aikanaan työtä vuorotteluvapaan sijaiseksi, yritys varmisteli hänen ”virallista” työttömyyttään suunnilleen yhtä luontevasti kuin olisi tiedusteltu, että onko hakijalla HIV. Tunnen useita fiksuja, työteliäitä ja koulutettuja ihmisiä, jotka jossain vaiheessa työelämäänsä ovat joutuneet työttömiksi ilman, että ovat asiaan itse vaikuttaneet. Sitten on vielä se toinenkin mahdollisuus, jota ei myöskään saa ääneen sanoa. Nimittäin se, että työttömyys on jostain syystä valinta. Sehän se vasta epäilyttävää onkin, vielä epäilyttävämpää kuin moinen vuorotteluvapaalle jääminen (sehän on kuitenkin vain määräaikaista laiskuutta). Suomalaisenhan pitää kärsiä vaikka olisi miten hirveä työpaikka (esim. aiempi kirjoitukseni 15.8.2011). Kyllähän loputonta päähän potkimista ja hyväksikäyttöä pitää sietää kunhan vaan ei rupea työttömäksi meidän muiden verovaroilla elelemään.

Ja ennen kuin joku ymmärtää asian väärin, joudun vielä toteamaan että ei, en hyväksy loputonta loisimista työkykyisiltä ihmisiltä enkä systeemin epärehellistä hyväksikäyttöä mutta koska tilanteita on yhtä paljon kuin ihmisiäkin, ei yksioikoisia johtopäätöksiä voi tehdä jos ei tunne taustoja.

Joihinkin saappaisiin pitää kasvaa

Otsikko on lainalausahdus eräältä työkaveriltani. Se kiteyttää sen, mikä on helppo unohtaa. On hyvä, jos on tavoitteita ja kunnianhimoa mutta vain silloin, kun mukana kulkee myös realistinen itsearvio tilanteesta. Suoraan koulunpenkiltä vailla työkokemusta johtajan tehtäviin hakeva vakuuttaa hakemuksessaan olevansa loistava johtaja (sitä paitsi sitähän opeteltiin myös armeijassa) ja pettyy kun paikka ei aukenekaan.

Koulunpenkiltä tullaan harvoin suoraan (hyviksi) johtajiksi, toki poikkeuksiakin on olemassa ja toiset luovivat luontaisesti erilaisissa ympäristöissä toisia menestyksekkäämmin. Parempia johtajia ja esimiehiä syntyy kuitenkin kokemuksen kautta kuin kirjaa lukien. Tässä kohtaa joku kysyy, että miten sitä johtajakokemusta voi saada jos ei pääse johtamaan. Hyvällä ihmisten johtajalla on kokemusta erilaisista ihmisistä, tilanteista, yhteistyöstä, ongelmista ja niiden ratkomisesta ja yleensä työelämässä toimimisesta, tittelistä riippumatta. Näistä muodostuu se kokemus, jota johtajuuteen vaaditaan – ei välttämättä siitä, lukeeko ansioluettelossa johtaja. Hyvä johtaja on se, joka on itse ottanut kolhut vastaan katkeroitumatta laittamatta vahinkoa kiertämään vaan ohjaa alaisensa samojen karikoiden ohi tekemättä kuitenkaan työtä heidän puolestaan. Asenne kyllä huomataan ja erityisesti silloin, kun sitä ei ole kykenevä itse peilistä näkemään.

Suurimman karhunpalveluksen itselleen ja etenemispyrkimyksilleen tekee nimenomaan katkeroitumalla vastoinkäymisistä. On tietysti inhimillistä, että ylennyksen mennessä ohi suun, ihminen kokee tilanteen henkilökohtaisena tappiona. Tämä on kuitenkin kriittinen hetki. Lähteäkö ovet paukkuen paikalta siltojen roihutessa vai pitäisikö ehkä sittenkin malttaa mielensä. Epäonnistuneen ylenemispyrkimyksen jälkeen entiseen tehtävään jääminen ja sen hyvä suorittaminen voi osoittautua kovaksi paikaksi mutta niskojen nakkelu tässä kohtaa voi olla kohtalokasta. Et välttämättä voi tietää varmasti, onko osallesi laadittu tulevaisuutta silmälläpitäen polkua uusiin tehtäviin (etenkin jos työskentelet isossa yrityksessä). Epäyhteistyökykyisellä käytöksellä voit helposti varmistaa sen, ettet välttämättä saa koskaan tietää, olitko kenties jossain vaiheessa potentiaalinen nousija. Voi olla totta, että hyvää puurtamista saa joskus tehdä liiankin kauan ennen kuin se noteerataan mutta kiukuttelu-uutiset leviävät ääntä nopeammin. Hetken raivolla väärässä tilanteessa voit pahimmassa tapauksessa nollata hetkessä pitkään tekemäsi hyvän työn.

Oikean johtajuuden saappaisiin kasvetaan, ei valmistuta.

Se hankala tyyppi?

Kuulin kertomuksen, jossa esimies oli ilmoittanut uumoilevansa, että kesätyöntekijäksi palkattu työntekijä voi mahdollisesti olla ”sellainen hankala tyyppi”. Olettama perustui siihen, että kyseisen kesätyöntekijän oli kuultu kahvihuoneessa kertovan muille, kuinka hän oli kerran lakimiehen avustuksella vaatinut kaupan alalla toimivalta työnantajaltaan palkkasaatavia ymmärrettyään, että hänelle oli maksettu koko työsuhteen ajan liian pientä tuntipalkkaa. Tuntematta tarkemmin yksityiskohtia päättelin seuraavaa: työntekijä oli vaatinut sitä, mikä hänelle kuului perustuen siihen, että alan vähintään maksettavat tuntipalkat on määritelty työehtosopimuksessa. Työnantaja oli maksanut koko työsuhteen ajan liian pientä palkkaa ja saatavia pyydettäessä mitä ilmeisimmin ensin kieltäytynyt maksamasta, koska jutussa oli tarvittu lainoppinutta apua. Itselläni heräsi ainoastaan yksi kysymys: mikä teki tästä työntekijästä ”sellaisen hankalan tyypin”? Sekö, että hän ei antanut kohdella itseään epäoikeudenmukaisesti tai laittomasti? Sekö, että hän otti, vaikkakin myöhään, selvää siitä mitä hänelle kuuluu tehdystä työstä maksaa? Ajatus siitä, että olemalla selvillä omista oikeuksistaan, leimautuu hankalaksi tyypiksi, on täysin pöyristyttävä. Luottamusta työnantajiin on nuorilta (tai keneltäkään) turha toivoa, jos asenneilmapiiri on tätä luokkaa.

Nyt-liite kirjoitti hiljattain nuorten huijaamisesta työelämässä. Tarinat suomalaisesta työelämästä vuonna 2011 olivat melko hurjia ja niitä yhdisti yksi tekijä. Omista oikeuksistaan tietämätöntä (usein nuorta) käytetään surutta hyväksi. Työntekijöitä uhkailtiin potkuilla joko suoraan tai välillisesti, teettäen aivan mitä tahansa tai jaellen mielivaltaisia rangaistuksia. Millaista työpanosta kukaan täysjärkinen työnantaja voi edes odottaa, jos työsuhde perustuu uhkailulle tai työntekijän oikeuksien polkemiselle? Onko ihme, että nuori ei halua töihin, jos kokemukset ovat tätä tasoa?

Nyt-liitteen juttu: http://www.hs.fi/nyt/artikkeli/1135268270801