Kansalaistaito kunniaan

”Kansalaistaito on yleisnimitys kaikkien kansalaisten jokapäiväisessä elämässä tarvitsemille taidoille. Se liittyy toimimiseen yhteiskunnan jäsenenä, omien asioiden hoitamiseen ja jopa eloonjäämiseen ja elämänsuojeluun.” Lähde –Wikipedia.

Ostaisitko asunnon perehtymättä papereihin tai ottaisitko lainaa selvittämättä mitä se tosiasiallisesti maksaa? Todennäköisesti et. Käsi sydämelle, tiedätkö lunttaamatta työsuhteeseesi liittyvät perusasiat kuten irtisanomisajan ja sen määräytymisen perusteet, vuosiloman määräytymisen perusteet, sovellettavan työehtosopimuksen tai sairasajan ja muiden poissaolojen palkanmaksuun liittyvät määräykset. Tunnetko oikeutesi jaksamista, osaamisen kehittämistä tai perhe-elämän ja työn yhteensovittamista edistäviin vapaamuotoihin? Entä jos joudut työttömäksi – tiedätkö millainen työttömyysturvasi on tai mistä saat apua ongelmatilanteissa?

On lyhytnäköistä olla ajattelematta näitä asioita silloin, kun kaikki on hyvin. Harva pääsee luovimaan koko työelämänsä läpi niin, ettei vaihda työpaikkaa tai ei koskaan sairastu. Yllättävä työttömyys ei enää ole epätodennäköinen vaihtoehto juuri missään tehtävässä tai yrityksessä. On asioita, joista kannattaisi olla selvillä ja joihin kannattaisi olla varautunut ihan oman itsensä takia, ennen kuin mitään tapahtuu. Samasta syystä suurin osa meistä maksaa vakuutusmaksuja suojatakseen omaisuuttaan – kuka kehittäisi kansalaistaitovakuutuksen? Ja ihan totta, se työttömyyskassan ja liiton jäsenmaksu kannattaa maksaa (ja jos ei liiton niin vähintään kassan), niitä voi pitää eräänlaisena vakuutuksena omaan työsuhteeseen liittyvien asioiden osalta. Niin, oletko muuten edes selvillä mihin kaikkeen se jäsenmaksu sitten oikeuttaakaan? Työttömän näkökulmasta ansio- tai peruspäivärahalla on melkoinen ero ja liiton lakipalvelu voi olla kullanarvoinen, jos tilanne menee pahaksi .

Laki antaa perusraamit työehdoille ja työehtosopimukset määräävät tietyistä seikoista työntekijän etuja parantavaan suuntaan. Se, että kaverisi saa sairastuttuaan täyttä palkkaa kolmen kuukauden ajan, ei välttämättä päde sinuun. Ei, vaikka olisitte samoissa hommissa samalla työnantajalla saman työehtosopimuksen piirissä, sillä sairasajan palkanmaksu määräytyy usein työsuhteen keston mukaan. Tilanteen tullen tieto siitä, että tulotaso tipahtaakin Kelan sairaspäivärahalle vaikkapa kuukautta aiemmin kuin mitä itse olit luullut, voi olla melkoinen shokki jo itsessään vaikeassa tilanteessa.

Joillekin työnantajille soisi vastuullisempaa otetta erityisesti nuorten työntekijöiden osalta. Ensimmäisen kerran työelämään astuva nuori ei todennäköisesti tiedä sitäkään vähää lain tai työehtosopimuksen suomista oikeuksista. Sairastumisen sattuessa nuori voi helposti hyväksyä sen, että palkkaa ei makseta lainkaan kun kerran töihin ei tultu – ja valitettavasti on myös työnantajia jotka surutta käyttävät tätä hyväkseen.

Rekrytoidessani ihmisiä olen usein törmännyt tilanteeseen, jossa tehtävää hakevalla henkilöllä ei ole mitään käsitystä omasta irtisanomisajastaan. Määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevillä ei välttämättä ole käsitystä siitä, että määräaikaisuus sitoo myös työntekijää. Jos irtisanomismahdollisuudesta määräaikaisessa tehtävässä ei ole erikseen sovittu ja työnantaja ei suostu siihen, että henkilö lopettaa aikaisemmin, ei työntekijän paljoa auta kiukutella. Se, kannattaako työnantajan väkisin pitää töissä sellaista henkilöä joka ei halua töissä olla, on eri juttu.

Termit menevät välillä pahemman kerran sekaisin ja urbaanit legendat elävät työsuhteisiin liittyvissä asioissa sitkeästi. Vuosilomapalkka ei ole sama asia kuin lomaraha ja lomaraha ei perustu lakiin. Työnantajalla on oikeus määrätä vuosiloman ajankohta tietyin ehdoin. Laki ei määrää antamaan työntekijöille palkallista muuttovapaata, niin kiva kuin se olisikin. On aina yhtä hämmentävää, kun kymmeniä vuosia työelämässä ollut henkilö tulee kysymään ”montako päivää mulle kuukaudessa kertyykään sitä lomaa?”.

Seuraavan kerran kun olet laittamassa nimeä paperiin, kysy työnantajalta sellaisista työsuhteeseen liittyvistä perusasioista, jotka eivät selkeästi käy ilmi sopimuspaperista. Ei ole tyhmää kysyä mutta on tyhmää raivota, jos maito on maassa ja syy on oma.

On olemassa myös ihmisryhmä, joka tuntee oikeutensa ja käyttää niitä väärin nyhtääkseen työnantajalta kaiken mitä irti saa. Siitä tarvitaankin jo ihan oma kirjoituksensa. Sen otsikko voisi olla vaikka ”Pitämättömät sairaslomat.”

Säännöt ne vasta auttavat lasta turvassa kulkemaan…

Voiko joku perustellusti väittää, ettei enemmän kuin yhden henkilön työllistävillä työpaikalla tarvita lainkaan sääntöjä tai yhteisiä sopimuksia siitä, miten toimitaan? Mutta miksi (yleensä ihan fiksut) ihmiset, jotka myöntävät sääntöjen tarpeellisuuden, jättävät itse noudattamatta niitä?

Skaala on laaja. On esimerkiksi ihmisryhmä, joita firman säännöt tietokonehankinnoista eivät vain jostain syystä koske: ”Mä ostan nyt netistä sen koneen minkä mä haluan.” Sitten voi olla se ryhmä, joita eivät koske yrityksen linjaukset vaikkapa visuaalisesta ilmeestä: ”Mä teen itse Wordilla tän kirjelomakkeen.” Tai se porukka, joka viis veisaa siitä onko rekrytointi hoidettu pelisääntöjen mukaan: ”Mä siis tarviin nyt tänne jonkun heti enkä mä mitään sopimuksia ala kirjottaa kun mä oon jo sopinu puhelimessa.”

Työelämässä toisilla on tietysti enemmän valtuuksia kuin toisilla. Valtuudet tuottavat mukanaan myös vastuun. Kaikilla valtuuksia käyttävillä ei aina kuitenkaan ole käsitystä siitä tai kiinnostusta siihen, mitä heidän toimensa voivat aiheuttaa yrityksen vastuun näkökulmasta tai miten paljon turhaa työtä asiasta voi muilla tahoilla aiheutua. Säännöistä ja ohjeista piittaamatta tehty työsopimus voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa yritykselle ison laskun ja paljon työtä vielä vuosia sopimuksen laatimisen jälkeen. Koska piittaamattomuutta on hankala näyttää toteen, henkilökohtaiseen vastuuseen joutuu harvoin ja tapahtunut vahinko ei omaa lompakkoa rasita. On tietysti eri asia, jos sääntöjä tai apua ei ole tarjolla tilanteissa, joissa oma osaaminen loppuu. Useimmissa työpaikoissa apua kuitenkin lienee jotain kautta saatavilla. Ja jos ei ole, joskus sitä voisi olla ihan perusteltua vaikka ostaa ulkopuolelta. Työsuhdelakimiehen kertapalkkio on lopulta pieni hinta, jos sillä vältetään vuoden kestävä työsuhderiita myöhemmässä vaiheessa.

Kaikki sääntörikkomukset eivät tietenkään aiheuta suoraan kustannuksia yritykselle mutta pienetkin tapahtumat voivat saada työyhteisössä valtavat mittasuhteet ja epäsopuisa työyhteisö on takuuvarma haitta yritykselle. Isot riidat alkavat mitättömistä asioista ja aiheuttavat henkilöiden leimautumista sellaisiksi ja tällaisiksi. ”Toi ei koskaan keitä uutta kahvia vaikka se ottaa viimeisen painalluksen termarista” – tyyppinen tilanne ei sinällään ole kovin vaarallinen mutta kun samaa virttä samasta kaverista on veisattu vuosikaudet, tarttuu siitä joka kerta pieni määrä negatiivista asennetta mukaan muihin tilanteisiin jossa ’sen ärsyttävän tyypin’ kanssa asioidaan. Ja kuinka monta kertaa työpaikkojen isot riidat olisivat alkaneet oikeasti isoista asioista? Jokaisella lienee kokemuksia siitä tyypistä työpaikalla joka ärsyttää, syystä tai toisesta. Kaikkea ärsytystä ei voi koskaan poistaa ja toisinaan se kuuluisa kemia ei vain pelaa mutta omalla toiminnalla on melkoinen merkitys mielikuvien syntyyn. Haluatko oikeasti olla se ärsyttävä tyyppi? Se, ettet tiedä että sinusta puhutaan ei välttämättä tarkoita sitä, ettei sinusta puhuta.

Kävimme hiljattain keskustelun ystävieni kanssa siitä, miten voi olla niin hankalaa laittaa työpaikalla se oma käytetty kahvikuppi sinne tiskikoneeseen. Aihe aiheutti melko voimakkaita reaktioita. Aamuisin puurokulhonsa lavuaariin likoamaan jättävä työkaveri saa porukan lähes raivon partaalle ystäväni työpaikalla. Siitä hemmetin puurokulhosta on huomautettu enemmän kuin tarpeeksi, puhumattakaan perinteisistä ympäri keittiötä liimatuista ”Siivoa jälkesi, äitisi ei ole täällä töissä” post-it lapuista. Uskomattoman pieni asia, joka alkaa ystäväni hiiltymisestä päätellen jo saavuttaa työpäivää häiritseviä mittasuhteita.

Toiset ne sitten tarttuvat toimeen ja ratkovat asiat reippaalla reagoinnilla. Vai mitä sanotte toisen ystäväni työpaikan esimiehestä, joka myös kyllästyi likaisiin tiskeihin lavuaarissa (joo, post-it laputkin loppuvat joskus) ja eräänä päivänä lappasi kaikki tiskit roskikseen. Noh, firma toki menetti muutaman kahvikupin mutta tarinassa on sen verran tehoa, että siitä yksiköstä ongelma lienee korjattu ainakin joksikin aikaa. Se, onko tämä oikea tapa ratkaista kyseinen ongelma, jääköön jokaisen omaan harkintaan.

Likaiset kahvikupit eivät tietenkään ole yrityselämän pahin ongelma tai paini samassa sarjassa yhteiskunnallisten ongelmien kanssa mutta sama kuvio pätee kaikkeen. Kun yksi ei piittaa, toinen korjaa jäljet.

Mitäs jos antaisit osallistua?

Työyhteisöjä ja niiden jäseniä on monenlaisia. Toiset osallistuvat, toiset käyttävät energiansa osallistumista esittäessään ja sitten on aina niitä, joita ei vain kiinnosta. Jos osallistuminen oman työyhteisösi asioihin ei todellakaan kiinnosta, tarttisko tehdä jotain? Missään työpaikassa ei muuten ole pakko olla loputtomiin jos ihan oikeasti ottaa niin paljon päähän.

Jonkintasoista marinaa löytyy joka paikasta. Ratkaisevaa kuitenkin lienee se, tuottaako se tulosta. Pelkkä mariseminen ilman osallistumista ja omaa panosta tuskin koskaan. Sen sijaan, että keskittää energiansa kahvihuoneen nurkassa marisemiseen ja kuppikuntien ylläpitoon, voisi olla virkistävä vaihtoehto yrittää toisenlaista lähestymistapaa ja yrittää oikeasti osallistua. Enkä nyt tarkoita sitä ”rakentavaa” lähestymistapaa, jossa lähetellään negatiivissävytteisiä sähköposteja sinne tänne ja ollaan niin oikeassa, että.

Parhaita keinoja teilata osallistuminen on ylikorostunut reviiriherkkyys. Oma tontti on oma tontti ja edes sen reunalle on turha yrittää kenenkään ideoineen astua. Reviiriherkkyydestä on hankala löytää mitään positiivista työyhteisön kehittymisen näkökulmasta. Usein reviirin puolustamiseen taustalla lienee ihmiselle ominainen ajatus siitä, että ’jos toi tulee ja tekee tän paremmin niin mitä mulle sitten käy’. Tätä harva myöntää ääneen mutta väitän ajatuksen olevan vahvasti reviiriherkkyyden taustalla, ehkä usein tiedostamattomastikin. Tähän väliin yksi työoikeudellinen huomio – pelkkä ”huonous” ei varsinaisesti riitä irtisanomisperusteeksi normaalitilanteessa (koeaikapurun mahdollisuus on toki hyvä tiedostaa). Muilta tulleiden hyvien ideoiden toteuttaminen ei siis suoranaisesti vaaranna työpaikkaasi.

Omasta tontista raivopäisesti kiinnipitäminen estää osallistumisen ja sitä kautta kaiken kehittymisen supertehokkaasti. Onko sillä oikeasti väliä, tuleeko hyvä idea joltain jonka ydintehtävää kyseinen alue ei ole, jos asiat saavat käänteitä parempaan. Jos IT-päälliköltä kumpuaa yllättäen kuningasidea markkinointipuolelle tai tehdastyöntekijältä laskutukseen liittyvä mullistava ehdotus, onko järkevää sivuuttaa se vain siksi, että asian pohtiminen ei kuulu henkilön tehtäviin?

Useimmat työelämän tehtävät eivät ole rakettitiedettä mutta ihmisten kategorisoimista heidän toimenkuvansa perusteella tapahtuu jatkuvasti. Se, että henkilöllä ei ole tohtorin tutkintoa ei useinkaan tarkoita sitä, etteikö häneltä voisi löytyä toimivia, maalaisjärkeen perustuvia ratkaisuja asioiden parantamiseksi. Rakettitiedettäkin toki on olemassa ja toisiin tehtäviin tietysti tarvitaan se tohtorin tutkinto. Osallistumisella tässä yhteydessä en siis luonnollisestikaan tarkoita sitä, että juristin koulutuksella ryhdytään suorittamaan sähköasentajan töitä tai kampaajan papereilla kirurgiaa.

Useampi silmäpari tarkkailee yhtä laajemmin eikä kaikkia asioita kannata tehdä samalla tavalla kuin on viimeisen kymmenen vuotta tehty jos parempiakin ajatuksia on olemassa. Jos ehdotus sattuu olemaan jonkun muun kuin sinun niin onko se niin kamalaa jos homma alkaa toimia paremmin?

Ja vielä villi ehdotus – anna myös kunnia sille kelle se kuuluu. Muiden keksimien hyvien ideoiden esittäminen omina on vaan ihan oikeasti tyhmää.