Joihinkin saappaisiin pitää kasvaa

Otsikko on lainalausahdus eräältä työkaveriltani. Se kiteyttää sen, mikä on helppo unohtaa. On hyvä, jos on tavoitteita ja kunnianhimoa mutta vain silloin, kun mukana kulkee myös realistinen itsearvio tilanteesta. Suoraan koulunpenkiltä vailla työkokemusta johtajan tehtäviin hakeva vakuuttaa hakemuksessaan olevansa loistava johtaja (sitä paitsi sitähän opeteltiin myös armeijassa) ja pettyy kun paikka ei aukenekaan.

Koulunpenkiltä tullaan harvoin suoraan (hyviksi) johtajiksi, toki poikkeuksiakin on olemassa ja toiset luovivat luontaisesti erilaisissa ympäristöissä toisia menestyksekkäämmin. Parempia johtajia ja esimiehiä syntyy kuitenkin kokemuksen kautta kuin kirjaa lukien. Tässä kohtaa joku kysyy, että miten sitä johtajakokemusta voi saada jos ei pääse johtamaan. Hyvällä ihmisten johtajalla on kokemusta erilaisista ihmisistä, tilanteista, yhteistyöstä, ongelmista ja niiden ratkomisesta ja yleensä työelämässä toimimisesta, tittelistä riippumatta. Näistä muodostuu se kokemus, jota johtajuuteen vaaditaan – ei välttämättä siitä, lukeeko ansioluettelossa johtaja. Hyvä johtaja on se, joka on itse ottanut kolhut vastaan katkeroitumatta laittamatta vahinkoa kiertämään vaan ohjaa alaisensa samojen karikoiden ohi tekemättä kuitenkaan työtä heidän puolestaan. Asenne kyllä huomataan ja erityisesti silloin, kun sitä ei ole kykenevä itse peilistä näkemään.

Suurimman karhunpalveluksen itselleen ja etenemispyrkimyksilleen tekee nimenomaan katkeroitumalla vastoinkäymisistä. On tietysti inhimillistä, että ylennyksen mennessä ohi suun, ihminen kokee tilanteen henkilökohtaisena tappiona. Tämä on kuitenkin kriittinen hetki. Lähteäkö ovet paukkuen paikalta siltojen roihutessa vai pitäisikö ehkä sittenkin malttaa mielensä. Epäonnistuneen ylenemispyrkimyksen jälkeen entiseen tehtävään jääminen ja sen hyvä suorittaminen voi osoittautua kovaksi paikaksi mutta niskojen nakkelu tässä kohtaa voi olla kohtalokasta. Et välttämättä voi tietää varmasti, onko osallesi laadittu tulevaisuutta silmälläpitäen polkua uusiin tehtäviin (etenkin jos työskentelet isossa yrityksessä). Epäyhteistyökykyisellä käytöksellä voit helposti varmistaa sen, ettet välttämättä saa koskaan tietää, olitko kenties jossain vaiheessa potentiaalinen nousija. Voi olla totta, että hyvää puurtamista saa joskus tehdä liiankin kauan ennen kuin se noteerataan mutta kiukuttelu-uutiset leviävät ääntä nopeammin. Hetken raivolla väärässä tilanteessa voit pahimmassa tapauksessa nollata hetkessä pitkään tekemäsi hyvän työn.

Oikean johtajuuden saappaisiin kasvetaan, ei valmistuta.

Se hankala tyyppi?

Kuulin kertomuksen, jossa esimies oli ilmoittanut uumoilevansa, että kesätyöntekijäksi palkattu työntekijä voi mahdollisesti olla ”sellainen hankala tyyppi”. Olettama perustui siihen, että kyseisen kesätyöntekijän oli kuultu kahvihuoneessa kertovan muille, kuinka hän oli kerran lakimiehen avustuksella vaatinut kaupan alalla toimivalta työnantajaltaan palkkasaatavia ymmärrettyään, että hänelle oli maksettu koko työsuhteen ajan liian pientä tuntipalkkaa. Tuntematta tarkemmin yksityiskohtia päättelin seuraavaa: työntekijä oli vaatinut sitä, mikä hänelle kuului perustuen siihen, että alan vähintään maksettavat tuntipalkat on määritelty työehtosopimuksessa. Työnantaja oli maksanut koko työsuhteen ajan liian pientä palkkaa ja saatavia pyydettäessä mitä ilmeisimmin ensin kieltäytynyt maksamasta, koska jutussa oli tarvittu lainoppinutta apua. Itselläni heräsi ainoastaan yksi kysymys: mikä teki tästä työntekijästä ”sellaisen hankalan tyypin”? Sekö, että hän ei antanut kohdella itseään epäoikeudenmukaisesti tai laittomasti? Sekö, että hän otti, vaikkakin myöhään, selvää siitä mitä hänelle kuuluu tehdystä työstä maksaa? Ajatus siitä, että olemalla selvillä omista oikeuksistaan, leimautuu hankalaksi tyypiksi, on täysin pöyristyttävä. Luottamusta työnantajiin on nuorilta (tai keneltäkään) turha toivoa, jos asenneilmapiiri on tätä luokkaa.

Nyt-liite kirjoitti hiljattain nuorten huijaamisesta työelämässä. Tarinat suomalaisesta työelämästä vuonna 2011 olivat melko hurjia ja niitä yhdisti yksi tekijä. Omista oikeuksistaan tietämätöntä (usein nuorta) käytetään surutta hyväksi. Työntekijöitä uhkailtiin potkuilla joko suoraan tai välillisesti, teettäen aivan mitä tahansa tai jaellen mielivaltaisia rangaistuksia. Millaista työpanosta kukaan täysjärkinen työnantaja voi edes odottaa, jos työsuhde perustuu uhkailulle tai työntekijän oikeuksien polkemiselle? Onko ihme, että nuori ei halua töihin, jos kokemukset ovat tätä tasoa?

Nyt-liitteen juttu: http://www.hs.fi/nyt/artikkeli/1135268270801