Mä tiedän miltä susta tuntuu

Muistin yhtäkkiä tämän blogini olemassaolon. Jokunen vuosi on kulunut ja aloin selata tekstejä hieman pelonsekaisin tuntein, miettien ovatko ajatukseni olleet liian jyrkkiä tai ylipäätään olenko muuttanut mieltäni vuosien varrella. Helpotuin kun totesin, että voin edelleen allekirjoittaa asiat, joista olen kirjoittanut. Muutaman asian olisi toki voinut todeta pehmeämminkin mutta hei, näin sitä ihminen kasvaa! Näiden vuosien aikana omassa elämässäni ja työelämässäni on tapahtunut paljon asioita. Merkittävin asia henkilökohtaisessa elämässäni on varmasti ollut äidiksi tuleminen. Se kuulkaa loiventaa kulmia. Uskoakseni ymmärrykseni perheellisten haasteista suhteessa työelämään on ennenkin ollut ihan siedettävällä tasolla mutta asia on kirkastunut uudella tavalla. Huomaan toisten suhtautuvan moniin asioihin samoin kuin itse ennen suhtauduihin. En ole halunnut vähätellä toisten tilanteita. Minä vain vilpittömästi uskoin tietäväni ratkaisun. Esimerkiksi sairaan lapsen hoitaminen. Muinoin olin sitä mieltä, että jos työnantaja tarjoaa hoitopalvelun, jotta työntekijä pääsee töihin, niin eikös se ole selvä asia että töihin mennään? No ei se ole. Pientä, sairasta lasta ei noin vain jätetä vieraalle päiväksi ja lähdetä itse töihin, vaikka se hoitopalvelu olisi kuinka ilmainen. Firman infotilaisuus jää auttamatta kakkoseksi päiväkodin joulujuhlille (ja näin sen pitää ollakin) ja todella sinne päiväkotiin on ylipäätään ehdittävä tiettyyn kellonaikaan, oli tilanne töissä ihan mikä tahansa. Ja joskus voi olla pakko vastata palaverissa puhelimeen vaikka siitä kuinka kuka loukkaantuisi.

Tästä voidaan vetää yhtäläisyysmerkki lähes kaikkeen. Toisen tilannetta on hankala ymmärtää oikeasti, jos siinä ei ole itse ollut. Asiat saavat uuden syvyyden vasta, jos ”mä tiedän miltä susta tuntuu” perustuu omaan läpikäytyyn kokemukseen. Blogini taukovuosien aikana olen joutunut mukaan useisiin ikäviin tilanteisiin työssä ja kärkeen ikävyydessä nousevat ihmisten irtisanomisiin liittyvät tilanteet. Reaktiot vaihtelevat valtavasti ja etukäteen ei voi koskaan tietää, miten kukin suhtautuu. Järkytyksen aiheuttaminen toiselle ei ole miltään kantilta mukavaa ja siihen on vaikea suhtautua täysin neutraalisti vaikka kuinka haluaisi. Työpaikan menetys ilman omaa päätäntävaltaa on aina henkilökohtainen tragedia, vaikka kyseessä olisikin henkilö, joka ei olisi viihtynyt työssään. Vaikkeivät potkut aiheuttaisi välitöntä tukalaa taloudellista tilannetta, aiheuttavat ne lähes aina tukalan henkisen tilanteen. Miten pian siitä selvitään, riippuu täysin yksilöstä. Yleisin kysymys on tietysti ”miksi minä”? Ja tässä kohtaa sitten yrityksen edustaja vastaa ympäripyöreitä siitä, kuinka taloudellinen tilanne on tämä ja tämä, ja valinnat oli vaan pakko tehdä. Mutta, ”mä tiedän miltä susta tuntuu” ei ole oikea vastaus, jos tilanne ei elämässä ole osunut omalle kohdalle. Lausahduksen tarkoitus on varmasti hyvä ja se on yritys lievittää tilanteen ikävyyttä. Tosiasiallisesti tilanne on aina ikävämpi potkut saavalle vaikka se irtisanojalle tuntuisi miten kurjalta ja väittämällä perusteettomasti tietävänsä miltä toisesta tuntuu, sortuu tahtomattaankin vähättelyyn.

Suomeen on viime vuosina kasvanut ja edelleen kasvaa sukupolvi, jolle potkujen saaminen ei enää ole lainkaan niin iso juttu. Tästä voi osittain jopa kiittää mediaa, jatkuvat uutiset vähennyksistä tuovat vääjäämättä pidemmällä aikavälillä muutoksen ajattelutapaan. Onhan irtisanomisten arkipäiväistymisessä tietysti jotain vinksallaan mutta jos siitä jotain hyvää saa irti, niin sen täytyy olla yleisen mielipiteen muuttuminen. Potkut eivät enää ole yksilön huonoutta eikä työtön ole automaattisesti huono työntekijä. ”Meillä oli YT:t” alkaa olla riittävä selitys työsuhteen päättymiselle.

Esimerkkinä potkujen saaminen on sieltä konkreettisemmasta päästä tähän aiheeseen. Blogin taukovuosien aikana maailman meno on muuttunut osin ikävään suuntaan. Ihmisen ja erityisesti äidin näkökulmasta katsottuna yhteiskunnassamme on paljon asioita, jotka ahdistavat ihan uudella tavalla viiden vuoden takaiseen verrattuna. Ennen kuin vedetään vääriä johtopäätöksiä mistään, pysähdytäänkö miettimään miltä siitä toisesta oikeasti tuntuu? Jos et tiedä, älä ainakaan vähättele. Jos et tiedä, älä väitä että tiedät. Yritä sen sijaan edes ymmärtää. Ja jos et ymmärrä, kysy. Kyllä sulle kerrotaan. Samaa mieltä ei ole pakko olla eikä rikollista toimintaa tule hyväksyä mutta ollaan edes ihmisiksi. Niin töissä kuin muutenkin.

PS. mutta sellainen henkilö, joka otti ja lähti hyvästä työpaikastaan itse eikä sillä ollut uutta paikkaa, on kyllä pikkasen epäilyttävä. Henkilökohtaisella kokemuksella: toistaiseksi ei ole kaduttanut. Selittämään olen kyllä joutunut. Sukupolvien välinen ero asiaan suhtautumisessa on huomattavaa. Erityistä kannustusta olen saanut ihmisiltä, jotka ovat itse tehneet samansuuntaisia ratkaisua. He tietävät, miltä musta tuntuu.